sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Tässä kirjoittamani tositarina ystävän menettämisestä...

MINÄ JA NOORA
tositarina ystävän menettämisestä.

Tapasimme ensimmäisen kerran syöpälasten osaston kahvihuoneessa joulukuussa 2009. Olimme molemmat aluksi vähän ujoja. Minulle osasto oli muuttunut toiseksi kodiksi heinäkuussa 2009 ja Nooralle vain muutama kuukausi minun jälkeeni. Sillä hetkellä meitä yhdisti eniten täsmälleen saman harvinaisen syövän diagnoosi. Sinä päivänä meidät siihen samaiseen kahvihuoneeseen toivat äitimme, jotka olivat tavanneet sattumalta netissä. Noora oli ehtinyt ennen minua kahvihuoneeseen. Me molemmat olimme kaljuja, sairaan näköisiä ja kiinni rasittavissa letkuissa, joita pitkin silläkin hetkellä sytostaattimyrkyt valuivat kehoihimme tappamaan pahoja syöpäsoluja. Meitä molempia vähän oksetti ja huimasi. Ne olivat solumyrkkyjen sivuoireita. Me molemmat olimme pelkät yöpuvut päällä, kaljujemme peittona huivit. Tervehdimme ujostellen ja istuuduimme kahvihuoneen pöydän ääreen. Äitimme saivat heti keskustelun aikaiseksi, minun ja Nooran jutustelu oli hieman jäykempää, koska tilanne oli molemmille niin outo ja uusi. Puhuimme vähän hiuksista, mielenkiinnon kohteista ja lääkityksistä. En tiedä/muista kauanko siinä istuimme, mutta muistan heti huomanneeni, kuinka rohkea Noora oli!
     Siitä hetkestä eteenpäin meistä tuli tärkeimmät tuet toisillemme. Ymmärsimme toisiamme täydellisesti. Paremmin kuin kukaan muu voisi ikinä ymmärtää. Olimme ns. ”SOUL SISTERS”. Minun ei tarvinnut sanoa Nooralle kuin ”Tiedäthän sen tunteen kun sytostaatit virtaavat suonia pitkin kehoosi ja sinua alkaa kuvottaa ja ajattelet, että menetät jälleen ne kilot, hiukset, kaiken... Aina vain uudestaan.”  niin Noora ymmärsi heti. Kun taas jos jollekin –ei syöpäpotilaalle kertoisi tuon saman, hän ei pystyisi millään ymmärtämään tai tuntemaan samoin. Noora ymmärsi minua ja minä häntä.
     Meidän sairaalajaksot olivat onneksi aina lähes samaan aikaan, joten vierailimme aamusta iltaan toistemme sairaalahuoneissa oman jaksamisen mukaan.
     Puhuimme paljon erilaisista tuntemuksista, kuten siitä kaikesta menetyksen tunteesta, jonka hoidot aiheuttivat –kuten hiustenlähtö ja se tunne kun ystävät menevät iltaisin ulos muiden ystävien kanssa ja minä ja Noora makaamme sairaalassa...
    Talven 2010 aikana kävimme Hirvensalossa pulkkamäessä vähän ennen minun kantasolusiirtoani, joka oli minun viimeinen hoitoni. Minun hoitoni loppuivat siis keväällä 2010, mutta Nooran jatkuivat vielä... Minun vatsassa olleet kasvaimet saatiin pois kahdella leikkauksella, vahvoilla sytostaateilla, kuuden viikon sädehoidolla ja kantasolusiirrolla. Minun kesäni 2010 oli paras kesä ikinä! Tunsin itseni normaaliksi ja vapaaksi! Pitkästä aikaa. Se oli ihanaa! Telttailin ja uin kavereiden kanssa. Olin todellakin normaali ja vapaa!
     Loppukesästä 2010 oli syöpälapsiperheiden leiri, johon minä ja Noora menimme vanhempiemme kanssa. Nooralla oli myös hänen pikkusiskonsa Mia mukana. Leirillä oli myös eräs 12-vuotias Joonas, Mian ikäisen veljensä Juuson, sekä vahempiensa kanssa. Minä, Noora, Joonas, Mia ja Juuso vietimme kaikki viisi leiripäivää aamu kahdeksasta ilta kymmeneen yhdessä. Pelasimme ja leikimme keskuksen uima-altaassa jokaisessa ohjelmattomassa välissä. Minun hiukseni olivat kasvaneet jo 2-3 kuukautta, mutta Nooran eivät... Nooran syöpä ei ollut kadonnut ja hänen hoitojaan jatkettiin entisiä rankemmin. Hän oli edelleen kalju, niin kuin Joonaskin ja he molemmat kadehtivat lyhyitä hiuksiani, etenkin Noora.
     Sillä leirillä tutustuin Nooraan entistä paremmin. Ja yhdessä me tutustuimme Joonakseen. Meidän kolmen välille syntyi uskomattoman vahva side. Yhteys, jota kukaan ei pystyisi ikinä ymmärtämään.
     Syksyn edetessä, kun omat hoitoni olivat jo loppuneet, kävin katsomassa Nooraa sairaalassa. Nooran syöpä ei kadonnut... Hänelle tehtiin jopa 2 kantasolusiirtoa, mutta syöpä ei halunnut hävitä taistelua. Niillä kerroilla kun kävin Nooraa katsomassa, me askartelimme tai suunnittelimme tulevaisuutta yhdessä. Suunnittelimme ja unelmoimme sitä aikaa, kun molemmat olisimme terveitä, eikä kummallakaan olisi enää infektioriskiä. Suunnittelimme yhteisiä shoppailureissuja ja ulkomaanmatkoja. Puhuimme todella paljon myös hiuksista. Noora oli todella kateellinen, kun minun hiukseni olivat jo kasvaneet puolisen vuotta, mutta Nooran omat lähtivät aina vain uudelleen.
     Samalla elin elämäni parasta aikaa. Olin terveempi kuin yli vuoteen olin ollut, minulla oli omat hiukset, pystyin tanssimaan jälleen, rakastuin jne. Elämän laatu oli upeaa, tunsin ensimmäistä kertaa yli vuoteen olevani normaali, ja se jos jokin oli ihanaa! Sitä normaaliuden tunnetta kaipasi koko sairauden ajan.
     Joulukuun alussa Nooralle tehtiin jälleen suuri leikkaus, koska hänen syöpänsä oli levinnyt. Nooraa oli siinä kohtaa hoidettu vähän yli vuosi. Hän oli saanut samoja hoitoja kuin minä. Mistä johtui, että Nooran syöpä uusi ja levisi, mutta minun häipyi kokonaan? Noora oli rohkealla asenteella ja vahvalla mielellä taistellut yli vuoden, mutta voittoa ei näkynyt missään. Päinvastoin...
     Sunnuntaina 5.12.2010 kuulin kaksi elämäni jälleenmurskaavaa uutista. Joonas oli jo vähän aikaa taistellut uusiutuneen syövän lisäksi pahaa keuhkokuumetta vastaan. Nyt, tuona surullisena sunnuntaiaamuna vanhempani kertoivat minulle, että Joonas oli niin huonossa kunnossa, että selviäisi ehkä juuri ja juuri iltapäivään saakka jaa Noora, kaikista hoidoista huolimatta, olisi myös häviämässä taistelun elämästään... Nooralle sanottiin, ettei tämän sairauden kanssa elettäisi vuosia –vain kuukausia.
     Nämä uutiset romauttivat minut täydellisesti alas. Itkettyäni kauan. pystyin jotenkin hetkeksi keräämään itseni ja lähtemään sairaalaan katsomaan Nooraa, joka toipui edelleen isosta leikkauksestaan ja Joonasta, jolla oli enää muutama hetki aikaa elää...
     Menin ensin Nooran luo. Vein hänelle samalla erään kaulakorun. Korussa luki ”HOPE” ja olin ostanut sen sattumalta neljä päivää ennen kuin sairastuin. Tämä koru oli ollut minulla aina mukana sairaalassa. Se oli teipattuna päiväkirjani väliin ja uskoin, että se oli tuonut minulle onnea ja piti toivoani yllä. Tämän korun halusin nyt antaa Nooralle tuomaan toivoa. Minua pelotti. Pelotti, kestäisinkö nähdä Nooran... Astuin itkien Nooran huoneeseen. Huoneessa oli myös Nooran äiti Susanna ja sisko Mia. Noora makasi sängyllä puoliunessa. Häneen virtasi kokoajan ties mitä myrkkyjä ja aineita, ohuita läpinäkyviä letkuja pitkin. Hänellä oli myös happinaamari, joka helpotti Nooran hengittämistä. Istuin tuolille Nooran viereen. Otin häntä kädestä kiinni. Susanna ja Mia jättivät meidät kaksin. Katselin Nooraa. Hänellä oli paljon kipuja. Annoin korun Nooralle ja kerroin sen tarinan. Noora ei hymyillyt, mutta kiitti korusta. Hän ei ilmeisesti ollut hymyillyt vähään aikaan... Pidin Nooraa kädestä kiinni ja rauhoittelin häntä. Nooralla oli pieni, sileä ja lämmin käsi. Minä tunsin, kuinka meidän ajatukset kohtasivat ilman sanojakin. Olimme todellisia sielunsiskoksia. Istuin Nooran vierellä tunteja. Nooran vanhemmat kävivät välillä katsomassa. Kysyin joka kerta tietoja Joonaksesta. Sanottiin vain, että hän oli todella huonossa kunnossa... Neljän aikoihin iltapäivällä poistuin Nooran huoneesta –jälleen kyyneleet silmissä. Aulassa oli syöpälapsien vanhempia, joista kaikista oli tullut minulle perhettä. Kysyin Joonaksen äidiltä, saisinko käydä katsomassa Joonasta. Kaikki sanoivat minulle, ettei minun kannattaisi mennä sinne, mutta saisin kuitenkin mennä jos haluaisin. En edes miettinyt. Halusin vain nähdä hänet. Menin huoneeseen Joonaksen äidin kanssa. Huone oli rauhallisesti valaistu. Ensimmäiseksi kuulin oudon sihinän, jota Joonaksen happiviikset pitivät. Sihinä oli melko äänekästä. Joonas makasi sängyllään sairaalan yöpuku päällä. Hänen vieressään oli paljon erilaisia laitteita. Joonas kouristeli ilmeisesti jonkin lääkkeen takia. Hänen siniset silmänsä avautuivat ja sulkeutuivat vuorotellen, hitaasti. Katsoin Joonasta ja purskahdin itkuun. Joonaksen äiti halasi minua pitkään, molemmat itkimme. En voi edes kuvitella miltä hänestä tuntui. Nähdä oma poikansa siinä tilassa... Tarja sanoi kovaan ääneen Joonakselle: ”Verna tuli käymään. Nuku vain.”   Joonas yritti sanoa jotain, mutta kouristelut veivät voimat. Joonas sulki silmänsä, mutta jatkoi kouristelua. Halasin jälleen Joonaksen äitiä ja annoin hänen itkeä olkapäätäni vasten. Vihdoinkin minulla oli sellainen olo, että minusta oli tässä tilanteessa edes jotain hyötyä...
     Seisoin Joonasta katsellen muutaman minuutin. En yksinkertaisesti pystynyt olemaan siinä kauempaa. Katsomaan kärsivää Joonasta avuttomana vierestä... Hyvästelin Joonaksen ja juuri kun olin lähdössä huoneesta, kuulin Joonaksen heikon, hiljaisen ja hitaan äänen sanovan: ”Kiitos kun kävit.” Se oli samanaikaisesti kaunis ja surullinen hetki, jota muistellessa sydäntä kirpaisee. Lähdin sairaalasta kyyneleet virraten poskiani pitkin alas...
     Joonas nukkui pois kaksi päivää sen jälkeen. Hänen hautajaisiinsa menin Nooran perheen kanssa, koska omat vanhempani olivat ulkomailla juuri silloin. Koko siunaustilaisuuden ajan Noora puristi kättäni. En pystynyt olemaan ajattelematta, että seuraavissa hautajaisissa Noora makaisi edessäni arkussa, eikä olisi puristamassa kättäni... Ajatus siitä teki kylmiä väreitä selkääni. Itkimme Nooran kanssa puristaen toisiamme kädestä. En unohda sitä koskaan.
     Joululomalla oli kesäleirin jatkokurssi, johon minä ja Noora perheidemme kanssa menimme. Vietin  Nooran kanssa todellista laatuaikaa joka ikisen hetken. Olimme jälleen kuin paita ja peppu, erottamattomat. Kävimme jälleen pulkkamäessä ja meillä oli todella hauskaa! Arvostin Nooraa todella paljon, kun hän urheasti jaksoi kävellä mäen ylös luovuttamatta. Minun selkäni tärähti ikävästi viimeisen laskun aikana ja sen takia jouduinkin sairaalaan heti joululoman jälkeen.
     Selkäni tulehtui niin pahasti, että minun piti jäädä sairaalaan moneksi viikoksi. Sattumalta Noora oli samaan aikaan hoidoissa. Hän tuli aamuisin herättyään huoneeseeni, eikä olisi millään sieltä halunnut poistua edes nukkumaan mentäessä. Noora oli niinä hetkinä vähän paremmassa kunnossa kuin minä. Me puhuimme kaikesta mahdollisesta. Nooralla oli jo muutaman sentin pituiset hiukset, mutta edelleen hän kadehti minun hiuksiani. Puhuimme myös paljon tulevaisuuden suunnitelmista. Muistelimme kyyneleet silmissä Joonasta. Nauroimme tyhmille jutuille. Askartelimme. Katselimme leffoja. Teimme mitä ikinä keksimme ja jaksoimme tehdä. Lääkäri oli antanut Nooralle luvan lähteä perheensä kanssa Lantzarotelle helmikuussa. Noora odotti ensimmäistä ulkomaanmatkaansa todella innoissaan ja puhui siitä paljon! Nooralla oli todella positiivinen asenne tulevaisuutta ajatellen.
     Selkätulehdus teki minulle paljon kipuja, joihin en valitettavasti saanut tarpeeksi lääkkeitä. Kerran kun itkin ja lähes kiljuin helvetillisistä kivuista, Noora oli vierelläni. Hän silitteli ja rauhoitteli minua, yritti auttaa minua kaikin mahdollisin keinoin vaikka oli itsekin sairas. Sanoin Nooralle, joka kuitenkin oli vasta pieni 10-vuotias lapsi, ettei hänen tarvinnut olla siinä katsomassa kun kärsin, mutta Noora ei miettinyt hetkeäkään vastatessaan: ”Minä en jätä parasta ystävääni tuollaisessa tilassa yksin! En todellakaan!” Hän puristi kättäni hellästi ja tunsin jollain henkisellä tasolla, että se puristus kertoi miljoona ääneen sanomatonta ystävyyden sanaa.
     Helmikuussa kun Noora nautti unelmalomastaan Lanzarotella, minä olin jälleen sairaalassa –tällä kertaa influenssa B:n kourissa. Siitä toipumiseen meni viikkoja. Noora oli todella onnellinen lomansa jälkeen. Hän ei ollut viikkoon joutunut ajattelemaan sairaalaan liittyviä asioita. Hän oli tuntenut itsensä normaaliksi ja se tunne on syöpäsairaalle lapselle parempi tunne kuin tuhat lottovoittoa!
     Tämän talven aikana Nooran äidistä Susannasta oli tullut minulle kuin toinen äiti ja Noorasta vieläkin tärkeämpi ja rakkaampi. Koko maaliskuun ajan olin yllättävän terve ja odotin innoissani huhtikuun alkua, jolloin infektioriskini päättyisi ja olisin vapaa!
     Huhtikuun ensimmäiset päivät menivät loistavasti. Shoppailin ja kävin leffassa jne. Tiistaina, huhtikuun viidentenä päivänä minut kiidätettiin suoraan koulusta ambulanssilla sairaalaan äkillisen vatsakipukohtauksen vuoksi. Sairaalassa kipuni saatiin jotenkin kuriin. Omalla osastolla minua oli vastassa oman äitini lisäksi Susanna, sekä muutaman muun syöpälapsen vanhempi. Sillä osastolla kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä! Se päivä osastolla meni normaalin sairaalapäiväkaavan mukaan. Tiesin, että Noora oli myös osastolla, mutten sinä päivänä ajatellut asiaa sen enempää.
     Keskiviikkona kuudes huhtikuuta maailmani-, elämäni-, kaikki romahti jälleen... Molemmat vanhempani olivat sairaalassa samaan aikaan kanssani. Se oli jotenkin outoa, koska yleensä vain toinen heistä oli paikalla. Näin heistä selvästi, että jokin painoi heidän mieltään. Vähän illemmalla en kestänyt enää pitää sanoja sisälläni ja kysyin hermostuneena heiltä mikä oli vialla. He katsoivat toisiaan hetken ennen kuin vastasivat minulle, että Noora oli todella huonossa kunnossa. Muuta he eivät sanoneet ja se jäi vaivaamaan minua. Tavallaan en olisi edes halunnut kuulla enempää, en uskonut kestäväni tarkempaa tietoa, mutta toisaalta janosin tietoa parhaasta ystävästäni ja tukipuustani, joka ei ollut milloinkaan pettänyt minua. Hetki sen jälkeen Susanna kutsui vanhempani katsomaan Nooraa. Heidän juuri poistuttua huoneestani mieleeni tuli, että miksen minä mennyt heidän mukaansa. Lähetin heille tekstiviestin jossa kysyin, että saisinko minäkin tulla. Hetki sen jälkeen isäni tuli luokseni ja haki minut Nooran huoneeseen.
     Huone oli valaistu rauhallisesti. Huone oli täytetty Nooran rakkaimmilla tavaroilla ja turkooseilla esineillä, koska se oli Nooran ehdoton lempiväri. Huoneessa oli Nooran ja minun vanhemmat, Joonaksen äiti, Nooran sisko ja mummi, sekä muutama muu Nooralle tärkeä ihminen. Huoneen keskelle oli siirretty kaksi sairaalasänkyä, joilla Noora makasi. Hän näytti todella tuskaiselta, vaikka kipulääkkeitä virtasi kokoajan hänen suoniinsa. Edellisenä iltana nousseeseen kuumeeseen ei oltu enää aloitettu antibiootteja. Muitakaan myrkkyjä hänen elimistöönsä ei enää mennyt. Noora avasi välillä silmänsä, muttei puhunut enää mitään. Susanna makasi Nooran toisella puolella rauhoitellen tuskaista pikkuistaan. Tunnelma huoneessa oli erittäin surullinen, mutta rakastava. Katsoin rakasta ystävääni, joka taisteli elämän  ja kuoleman välimailla. Hänen tuskaista olemustaan katsoessa, ei voinut enää toivoa muuta kuin nopeaa ja kivutonta lähtöä parempaan paikkaan... Kyyneleet silmissä ja niiden valuessa poskiani pitkin, sydäntäni kirpaisi ajatus siitä, että tässäkö tämä kaikki nyt oli? Tähänkö loppuisi meidän yhteinen tarinamme? Ei, ajattelin. Meidän tarinamme ei loppuisi koskaan...
     Punoittavin, turvonnein ja kirvelevin silmin katsoin tuskaista ja kärsivää Nooraa. Seisoin hänen sänkynsä päädyssä noin kymmenen tuskallista minuuttia, kunnes oma vointini heikkeni niin paljon, että minun oli pakko palata omaan huoneeseeni.
     Omassa huoneessani ehdin olla vain hetken isäni kanssa, kunnes Susanna ilmestyi huoneeni ovelle. Hän oli kalpea ja hänen ilmeensä oli tyhjempi kuin olen ikinä kenelläkään nähnyt. Hän sanoi kolme hiljaista ja tuskaista sanaa: ”Noora on kuollut.”  Tuntui, että kaikki pysähtyi. Olin niin hajalla, etten kunnolla pystynyt edes itkemään. Sain käydä vielä hyvästelemässä Nooran. Kuin haamu, kävelin käytävän poikki Nooran huoneeseen Susanna edelläni. Purskahdin sydäntä vihlovaan itkuun nähdessäni Nooran. Hän makasi sairaalavuoteellaan. Hän näytti rauhalliselta ja hänen tuskanhikensä oli poissa. Hän näytti kauniilta ja onnelliselta, nyt kun ei tarvinnut enää kärsiä. Ainoa ajatus, joka minua siinä kohtaa lohdutti oli se, että tiesin Nooran päässeen parempaan paikkaan. Istuuduin hänen viereensä ja otin häntä kädestä kiinni. Kamalinta ikinä oli tuntea, kun hänen kehonsa muuttui kylmäksi. Sanoja suustani ei tullut, pelkkiä kyyneliä.
     Nyt tiesin, että Noora olisi paremmassa paikassa, ilman kipuja ja tuskia, Joonaksen kanssa. Noora muuttui pieneksi enkeliksi, joka suojelee minua jostain tuolta ylhäältä. Ikävöin Nooraa joka ikinen päivä ja yö, hetki ja minuutti.  Noora oli vahvimpia tuntemiani ihmisiä, vaikka olikin vasta pieni elämän alku. Häneltä riistettiin elämä aivan liian nuorena. Se on väärin, mutta nyt hänen ei tarvitse enää kärsiä.

Rakastan sinua
Noora Emilia Oförsagd

pientä päivänpaistetta ikuisesti kaivaten, Verna.
Nuku rauhassa pikkuinen...

26 kommenttia:

  1. Minäkin olen kokenut paljon kaikkea kamalaa, mutta sinä olet tosi tosi paljon enemmän! Ite en ois kestäny tuota kaikkea, olisin jo varmaan luovuttanut. Sinä olet oikeasti tosi vahva!

    VastaaPoista
  2. läheisen kuolema on aina tosi kova paikka. sitä ei tiedä et miten siitä selviäis ja mistä löytäis voimaa jatkaa eteenpäin. mut sillon ku on tosi vaikeeta ni kannattaa ajatella et nyt heillä on kaikki hyvin. he on paremmassa paikassa.

    VastaaPoista
  3. Tätä lukiessa ei voi kuin itkeä ja ihmetellä, kuinka sinä olet jaksanut kaiken. Oot Verna hurjan vahva♥

    VastaaPoista
  4. ihana teksti ♥ sai mut kyyneeliin ♥ voimii verna ♥

    VastaaPoista
  5. Olit tässä jokunen kuukaus telkkarissa täst asiasta, katoin sen ohjelman sillon ja itkin, nyt itkin taas... Oon itekki joutunu kattoo tätä asiaa läheltä, kun mä olin 11-vuotias niin mun sisko sairastu imusolmukesyöpään, semmosta on ihan mielettömän raskasta seurata vierestä kun rakas ihminen kärsii. Mun sisko onneksi selvisi, mut oon todella pahoillani ettei Noora selvinnyt ♥ sulla on ihan ikioma suojelusenkeli katselemassa ylhäältä, otan osaa suruusi.

    VastaaPoista
  6. Sinä urhea nuori neiti olet kokenut paljon, aivan liian paljon kaikkea vaikeasti ymmärrettävää. Ilman kyyneliä tätä tekstiä ei voi lukea. Lähetän sinulle terveisiä 7-vuotiaalta tyttäreltäni, joka myös on taistellut syöpää vastaan ja selvinnyt ensimmäisen erän. Toivottavasti toista ei tulekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerro paljon takaisin terveisiä tyttärellesi! Ihana kuulla, että edes joku muukin on selvinnyt kuin minä. Uskotaan parempaan huomiseen, parempaan tulevaisuuteen, ja luotetaan tyttäresi voimaan, että jos toinen erä tulee -sekin voitetaan! Minulla myös ensimmäinen erä takana, ja joka hetki peläten odotan seuraavaa...
      Kaikkea hyvää teille♥

      Poista
  7. tää on nii hyvin kirjotettu! ja oon tosi onnelline sun puolesta ku huomaa miten jaksat hymyillä ja olla ilonen vaikka oot kokenu nii paljo :) oli myös hienoo, et sulla oli ihmisiä ketkä tuki sua ja ymmärsi sun tuskia(tollasesta asiasta ei varmaan oo helppo puhua muille), vaikkei kaikilla välttämättä yhtä hyvin käyny. voimii sulle♥

    VastaaPoista
  8. Oot oikeesti vahvin ihminen kenet tiedän! Ei tätä tekstii pysty itkemättä lukeen, mut tosi hienoo että uskalsit julkasta tällaasen tekstin kaikkien luettavaksi :) oli tosi kiva nähdä viikonloppuna, vaik ei taidettu muutaku heit sanoo :) tosi paljo voimii sulle, sä tuut varmasti viel saamaan elämästäs hyvin kii ♥

    Jos kiinnostaa niin käy kattoo munki blogi :) !
    http://ssaarraaaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
  9. Tätä ei todellakaan pystyny lukeen itkemättä, kyyneleet vaan virtas.. elämä on epäreilua. Upeesti kirjotettu, oot niin älyttömän vahva, voimia♥

    VastaaPoista
  10. Tää teksti kyllä sai minutki kyyneliin.. Muistin taas niin selvästi sen, kun kuulin serkun menehtyneen leukemiaan... Elämä on niin epäreilu!

    VastaaPoista
  11. Otan osaa suureen suruusi ja toivon sinulle kovasti voimia ja jaksamista.

    Löysin blogisi eilen aivan sattumalta ja tulen aivan varmasti lukemaan jokaisen postauksen. Kuten tuossa edellä monikin kirjoitti, ei tekstiäsi voi itkemättä lukea.

    Olet rukouksissani.

    t:Kiia

    VastaaPoista
  12. Paljon jaksamisia ja voimia sinulle kyllä kyyneleitä vierähti kun luin tekstiä :'( nostan hattua kuinka vahva ihminen olet! Kaikkea hyvää toivoen <3

    VastaaPoista
  13. Mä rääyn täälä niinkuin pieni lapsi. Voi ei,tämä tarina herätti mut taas todellisuuteen.Pysy vahvana ja muista,et sullon oma pieni suojelusenkeli :( ♥

    VastaaPoista
  14. You're very strong human ♥ I believe that Noora and Joonas too ♥ I hope much power to you ♥

    VastaaPoista
  15. Hei Verna, en tiedä miten edes eksyin lukemaan tämän sinun ja Nooran tarinan. Niin epäreilua, ja silti niin valtavan kauniin ystävyyden saitte kuitenkin elää. Minä olen pienen, 7-vuotiaan tytön äiti ja me saamme elää terveinä...arvaa menenkö tänään onnellisena vastaan tytärtäni koulun portille? Ihan vain siksi, että se mahdollisuus on tänäänkin. Taidankin taas kertoa hänelle, kuinka paljon rakastan häntä :) Kiitos sinulle, että muistutit miten kallisarvoista elämä on. Haluaisin että kaikki lapset saisivat elää vanhoiksi asti, sydämestäni sitä toivoisin. Kaikkea hyvää sinulle ja paljon voimia kestää ikävää ja kaipausta. Voi hyvin!

    Maarit

    VastaaPoista
  16. Tää sai mut itkee...voimia ja pysy vahvana!

    VastaaPoista
  17. Itkin silmäni kuiviksi.. Tunsin Nooran koulusta ja nyt kun itse sairastuin syöpään, niin Noora oli ensimmäisenä mielessäni! Voimia! ❤

    VastaaPoista